Kinon Talon tarinoita
Tähän tulee muistelmia Kinon Talosta vuosikymmenten varrelta.
Jouluaatto 1964
Se oli jouluaatto 1964 klo 21.15, kun joulupukki muorineen oli päättämässä pitkäksi venynyttä aattoiltaa ja olivat talsimassa väsyneinä majapaikkaansa kohti. Petteri poro oli päässyt karkuteille ja siksi pukki ja muori joutuivat taivaltamaan apostolinkyydillä.
Yht'äkkiä Kinon Talon parvekkeelta huudettiin: "Hei pukki ja muori, tulkaapas meillekin, meillä kun ei ole ollenkaan näkynyt edes tontun tonttua." Se oli Ahosen Erkki, joka huuteli pukille ja muorille.
Vanhat vilkaisivat toisiaan: "Vieläkö jaksetaan?" "No käydään pikaisesti." Ja niin kiipesimme kolmanteen kerrokseen, jossa ilo ja riemu oli ylimmillään ja meidät otettiin innolla vastaan.
Ruokaa JA JUOMAA OLI YLLIN KYLLIN; MUTTA EIHÄN MEIHIN MITÄÄN enää mahtunut, vaan hauskutimme ihmisiä mukavilla jutuilla ja muorikin laulaa luikautti Ahosen perheelle ja heidän vierailleen yllätyslaulun ja siitäkös riemu repesi.
Ahosen Pertti tuli nykäisemään muoria kädestä, että tunnenkos minä sinut? Siihen muori vastasi, että mistäs minä sen tiedän!" Pukkia ei ainakaan kukaan tunnistanut. Mutta kun pukki ja muori olivat jo kovin väsyneitä pitkästä päivästä, he pyysivät lupaa poistua.
Se oli hienon ja erikoisen jouluaaton päätös.
Seuraavana päivänä, kun olin päiväkävelyllä, tuli Pertti vastaan ja tokaisi:" Hyvää joulua muori!"
No, se siitä.
R-L.
Kinoa rakentamassa
Tässä Pentin kertomaa Kinon rakentamisesta.
He olivat siis kaksi koulupoikaa, Uuno Leino s.1922 ja Pentti Oksanen s.1923. Lastasivat tiilet auton lavalle Ahosen tiilitehtaalla, tekivät siis n.s. letkat käsin tiili tiileltä. Autokuski odotti sivulla. Samoin taas kun tulivat kuorman kanssa Kinon rakennukselle. Käsin tiilet letkaan.
Tätä tekivät koko kesän. Pentti täytti lokakuussa 16 v. Uuno oli alkuvuodesta täyttänyt 17. En muista puhuiko Pentti koskaan palkan suuruudesta, mutta voimat karttuivat varmasti.
Parin lukiovuoden jälkeen Pentti oli jo Syvärillä. Joskus käydessämme elokuvissa hän saattoi kuin itsekin ihmetellä, että tähän me Uunon kanssa rahtasimme tiilet kesällä -39.
Liisa Oksanen
Kuvassa vas. Uuno Leino ja Pentti Oksanen (kuva Liisa Oksasen albumista)
Kino-talo
Kirjoitan Kinon alkutaipaleesta, miten se sai hienon alun isäni Autoilija Matti Arosen elämäntaipaleelle.
Kinotaloa ruvettiin rakentamaan 1930 lopulla Rakennusliike Malmberg oli urakoitsija, isäni pääsi töihin kyseiseen virmaan. Rakennuksen pohja oli syvä kuoppa, jota täytettiin Rl. auto toi kuopalle täytesoraa, kuljettajan piti peruuttaa lankkuja pitkin kuopan reunalle mutta hänellä meni pupu pöksyyn eikä hän uskaltanut peruuttaa autoa. Johtaja Malmberg käski Arosta peruuttamaan, isäni kertoman mukaan hän ei ole koskaan ajanut autoa. Hän teki työtä käskystä, ja hyvin meni,
sen jälkeen hänestä tuli Auton kuljettaja Rakl. Mutta oli yksi asia ei ollut vielä ajokorttia.
Johtaja Malmberg hoiti asian Toijalan vallesmannin kanssa siten, että riitti pelkkä kirjallinen koe,
siitä periaatteessa alkoi isäni kuorma-autoilu-ura heti sotien jälkeen.
Kiitos kuuluu Rakennusliike Malmbergille ja Toijalan Kinotalolle.
Tämän kirjoitti ystävälleni Jaakko Sjöblomille
Jouko Aronen.
Kinontalo
Meille Kinontalon "ikätovereille" oman paikkakunnan elokuvateatteri oli itsestäänselvyys.
Avara ikkuna suureen maailmaan. Elokuvaesitykseen kuului ajankohtainen uutiskatsaus
ennen varsinaista illan elokuvaa.
Jo elokuvateatterin aula loi elävien kuvien tunnelmaa: Seinillä oli suurikokoisia filmitähtien
kuvia ja tulevaa ohjelmistoa esitteleviä julisteita. Lipunmyyntikioskin lisäksi oli nurkkauksessa
makeiskioski, tosin 1940-luvulla ei makeisista ollut juuri tietoa. Ensimmäiset makeispussit saatiin
40-luvun lopulla palkkiona jätepaperin keräyksestä, Jäte-Joonas olikin tuon karamellipussin nimi.
40-luvulla Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat olivat meidän juuri ja juuri kouluikäisten suosikkeja.
Naapurin tyttöjen kanssa oli kiva lähteä "elluihin". Tärkeinä ostettiin liput, etupenkkiin tietysti.
Elokuvan päätyttyä mentiin ulos valkokankaan viereisistä ovista. Vielä pihallakin nauroimme katketaksemme hauskan kaksikon
hellyttäville kommelluksille.
1950-luvulta ovat jääneet mieleen mainiot "ovimiehet", lippujen tarkastajat. Ahosen Pertin, Pepen,
kavereilla oli hyvät mahdollisuudet saada tuo homma. Mikä mainio tilaisuus kartuttaa
elokuvatietouttaan siinä ohessa!
Sisäänkäynnin vieressä Pepellä oli jonkin aikaa oma urheiluliike, urheiluhenkisten nuorten kohtauspaikka.
Työasuun kuuluva sininen nahkapusero veti katseita puoleensa muodikkuudellaan.
Siinä sisäänkäynnin vierustalla toimi myös Grilli, lieneekö ollut Toijalan ensimmäisiä.
"Oletko käynynnä Rillissä"? kysyi tuttu rouva naapurilta kauppareissulla. Olisihan se ollut "tapaus".
Uudisrakennuksen puolelle ilmestyi sitten aivan oikea autokauppa ja oikea henkilöauto näyteikkunaan.
Liikemies Puosi oli sen perustaja, aloitteellinen automies myös.
Nuorena koulutyttönä pääsin joululomalla 1956 töihin tähän liikkeeseen.
Autoja en kylläkään myynyt, vaan harjoittelin kirjanpitoa. Varaosatuntemus kasvoi, oli ikimuistoinen
hyvä työpaikka.
PS. Noin minä muistin asioita vuosikymmenten takaa. Mielikuvitus on voinut leikkiä mukana,
mutta kuten entinen mies sanoi:" Totta tuo varmaan oli, en minä tuollaista olisi osannut keksiä."
Terveisin
Pirkko Kanto, o.s. Pajuoja
Elokuvakoneen hoitajana Kinossa
Elokuvakoneen hoitajana Kinossa olin vapaan vuorottajana muutaman vuoden, aikaa en tarkasti muista mutta herra Sieranta eli vielä silloin. Koneenhoitaja Sakala opetti Kinon koneet, vaikka olihan minulla monista e-koneista kokemus Tampereella ja ympäristössä. Kerrankin vaihdoin sähkökytkimen vauhdissa Kinon toiseen koneeseen, kun vanhat kytkimet oli vähän epävarmoja. Siihen aikaan oli tapana liittää kaksi filmikelallista peräkkäin, jotta ei tarvinnut yliheittoja tehdä niin taajaan. Se tietysti teetti ylimäärästä työtä, mutta joku oli laskenut sen kannattavan. Sen takia sitten filmin poislähetysiltana olin kauemmin töissä ja joku oli laittanut parvekkeen oven lukkoon enkä päässyt ulos, joten jouduin metelöimään, että joku heräisi. Niinpä vahahko herrasmies tuli pikkutytön kanssa avaamaan oven että pääsin kotiin yöksi. Ihmettelyä riitti puolin jos toisinkin.
29 vuotta Kinon Talossa takana – Seija vaihtoi vapaalle.
Seija Ruusuvuoren 40-vuotinen ura fysioterapeuttina sai päätöksen 19.6.2013. Lähes 10-vuotinen työrupeama kunnan terveyskeskuksessa vaihtui yrittäjyyteen vuoden 1984 syksyllä. Aviomies Jouni joutui hieman käyttämään suostuttelijan taitojaan, jotta uusi ura lähtisi käyntiin. Terveyskeskus jäi taakse toteamuksin: Katsotaan nyt, voi olla että tulen takaisin vuoden päästä. Ei tullut; lähes 29 vuotta meni yrittäjänä Kinon Talossa.
Seija oli tehnyt etukäteen selväksi itselleen kannaltaan tärkeimmät yrittämisen pelisäännöt. Näitä hän noudatti koko yrittäjätoimintansa ajan. Ne mahdollistivat tasapainoisen elämän ilman liikaa stressiä. Tämä näkyi mm. siinä, että koko toimintansa aikana ei tarvinnut sairastella, ei ainakaan siten, että sairauslomaa olisi tarvittu.
Säännöt olivat seuraavat:
- Toimin yksin (yksityisyrittäjä)
- Pidän aina normaalin kesäloman
- Pidän aina myös talviloman
Tässäkin liiketoiminnassa ovat toimivat liiketilat oikealla paikalla oleellinen asia yrityksen menestymisen kannalta. Toijalan keskustassa ei vain löytynyt katutason tiloja. Usko asiaan oli jo koetuksella kunnes katse osui Kinon Talon toisen kerroksen ikkunoihin. Muutamissa ei ollut verhoja. Nyt kysytään Ahosen Erkiltä. Sieltähän löytyi tyhjä toimistohuone. Erkin saatua kuulla millaisesti yritystoiminnasta on kyse, lähtivät asiat etenemään ripeästi. Nopeasti oltiin tilanteessa, jossa istuttiin Ahosilla kahvilla ja tutkittiin Katri Ahosen tekemää vuokrasopimusta. Nimet paperiin ja yritys käyntiin.
Yli 20 vuotta kului näissä toimitiloissa ja Seija oli niihin tyytyväinen. Sitten myös Kinon Talossa pitkään toiminut yrittäjä Olli Lehtimäki kertoi laajentavansa toimintaansa ja mielellään näkisi saavansa käyttöönsä Seijan toimitilat. Ollilla oli toki herrasmiehenä ja muutenkin toisia ajattelevana ihmisenä valmis ehdotus Seijan uusiksi tiloiksi. Katutasossa oli vapautunut tila, joka varmasti sopisi hoitolaitoskäyttöön. Seija epäili hieman muuton mielekkyyttä, mutta suostui kun häntä luvattiin auttaa muutossa ja syntyvissä kuluissa. Tilat remontoitiin sitten Seijan, Ollin ja Ahosen Leevin yhteisprojektina.
7 vuotta kului alakerran tiloissa. Mutta aikansa kutakin. Kesällä 2013 oli aika siirtyä elämässä uuteen vaiheeseen - eläkkeelle. Seijan pitkäaikainen toiminta Kinon Talossa on ollut osaltaan vaikuttamassa talon vahvaan yrittäjäperinteeseen ja siihen tosiseikkaan, että Kinon Talossa yritykset viihtyvät keskimäärin pitkään.
Kinon Talo ja kinontalolaiset kiittävät Seijaa ja toivottavat elämyksellistä eläkeaikaa.
Kino, mielessäni
Toijala on niitä harvoja paikkoja, joissa vielä on oma elokuvateatteri jäljellä. Valkeakosken toinen teatteri Kino Haka lopetettiin aikoja sitten, Kino Sammon pikkusalikin sai mennä ja Viialan Jumu muutti olomuotoaan.
Mutta Toijalan Kino on ja toivottavasti myös pysyy, vaikka elokuvateatterin pito ei tänä päivänä enää bisnes olekaan.
Oma suhde Kinoon muodostui jo alle kouluikäisenä, kun käytiin katsomassa Tarzan-elokuvia vanhempien kanssa.
Sittemmin ensimmäinen oikea työpaikka oli käydä vaihtamassa Kinon elokuvamainokset aina kun elokuva vaihtui. Tosin ei siitä palkkaa maksettu, mutta elokuvat sai katsoa ilmaiseksi.
Kinolla oli silloin kolme mainospaikkaa omien mainoskaappien lisäksi. Yksi oli torilla, yksi suunnilleen siinä kohden, jossa nyt on S-marketin parkkipaikan keskipiste ja yksi Yli-Rekolan talon Kinon puoleisella sivustalla.
Yli-Rekolan talon ja teatterin välissä sijaitsi asuinrakennus, jossa teatterin vahtimestari asui. Niiden välissä oli korkea mainostaulu, joka tukki kujan rakennusten välillä.
Ja tulihan elokuvia katsottua, lähes jokainen ja monta kertaa.
Vahtimestarina oli mies, jonka nimi oli Kirjavainen. Hänellä oli virkapuku ja arvokas ryhti sekä nykykielellä amisviikset.
Ja ikärajoja vahtimestari valvoi tarkasti. Hauskinta 14-vuotiaana olikin koettaa päästä katsomaan K-16 –elokuvia ja taas toisaalta lastennäytöksiä (S- tai K-12-ikärajoilla) lastenlipun hinnalla. Eli pienikokoisuudesta oli silloin hyötyä.
Kino itsessään ei tänä päivänä ole enää sama Kino. Vuosien aikana tilaan on tehty remonttia eikä vanhasta Kinosta muistuta oikeastaan muu kuin sormipaneelit, jotka onneksi on säilytetty. Teatteri- ja aulatila tosin ovat samanmuotoisia ja wc:tkin ovat samat.
Television yleistyminen karsi katsojia Kinossakin. Ennen näytökset saattoivat olla loppuunmyytyjä. 70-luvulla katsojakato näkyi joka puolella, ei pelkästään Kinossa.
Olosuhteista johtuen omalta kohdaltani Kinossa käyminen oli todella vähäistä 70- ja 80-luvuilla. Mutta edelleen elokuvat ovat yksi tärkeimmistä harrastuksistani. Nyt katsomisen lisäksi kirjoitan niistä viikoittain.
Kun 60-luvulla elokuvateatterissa istuessani haaveilin, että olisi hienoa voida katsoa elokuvia kotona. Ei kulunut monta vuotta, kun markkinoille tulivat videonauhurit ja –elokuvat, nyttemmin dvd- ja blue ray –elokuvat. Niin maailma on muuttunut.
Mutta elokuvien katsomiskokemus ei ole muuttunut. Edelleen elokuva pitäisi katsoa teatterissa, ei kotisohvalla. Teatterissa katsomista ei mikään voita.
Aina ei tosin voi valita. Pikkuteattereihin tulevat vain ne kaupallisesti menestyvät elokuvat. Muunlaisia on turha odottaa. Niitä onneksi tulee dvd-muodossa saataville.
Nyt Kinoon on suunniteltu muutakin käyttöä. On sellaista ollut ennenkin, joskin harvemmin. Toivottavasti myös ihmisten elokuvissa käynti kokisi jonkinlaisen renessanssin, etteivät pikkuteatterit kokonaan katoaisi.
Juhani Valli
KOTTIPARVEKE
Akaan, tai ainakin Toijalan merkittävin ja tunnetuin parveke on Kinon Talon kottiparveke. Sana kotti lienee tuntematon ainakin useimmille ei-hämäläisille. Hämeessähän ei näitä ”pehmeitä” konsonantteja juuri tunneta. Förskotista puhuttiin ainakin vielä 60-luvulla, kun tuli tarve saada vähän palkkaennakkoa. Hämeessä puhuttiin kotista. Siihen aikaan palkka maksettiin usein suoraan käteen, eikä työnantajillakaan ollut monimutkaisia tietojärjestelmiä, jotka moista toimintaa ratkaisevasti vaikeuttavat.
Erkki Ahosen liiketoiminta oli laajaa ja hänellä oli melkoinen henkilökunta eri tehtävissä. Kaikilla ei aina taloussuunnittelu mennyt aivan putkeen, vaan äkkinäinen rahantarve yllätti toistuvasti. Silloin ei vielä onneksi ollut pikavippiyrityksiä, mutta silloinkin rahaa sai ja reiluilla ehdoilla. Tässä oli kottiparvekkeen rooli ratkaiseva. Sen avulla rahat siirtyivät lähes salamannopeasti vastaanottajan tilille.
Koko prosessi oli paljon sofistikoidumpi kuin mikään nykyinen hieno ja turvallinen rahojensiirto-mekanismi. Se sisälsi jo mm. biometrisen tunnistusjärjestelmän. Kottiparvekkeen alta kuului lyhyt vihellys ja Ahonen tunnisti heti paitsi henkilön, niin myös paljonko rahaa toimitetaan ja mikä on toimitustapa. Useimmiten raha toimitettiin parvekkeelta esim. appelsiinin kuoren välissä, mikä takasi setelin varman perillepääsyn kiihtyvyydellä 9,81 m/s2.
Koko transaktion vaatimat toimenpiteet sujuivat kuin Strömsössä konsanaan. Kaikki tuli kirjattua ja varmasti oikein. Palvelu oli asiakkaan kannalta loistavaa. Ennen asiat vielä toimivat, kun ei päässyt syyttämään tietojärjestelmiä.
RIITAN TARINA
Riitan tarina on aloitettava jo kaukaa ennen Kinon Talon aikaa, jotta voisi paremmin hahmottaa ja ymmärtää hänen ja Kinon Talon yli 40-vuotista yhteiseloa.
Riitta syntyi Pohjois-Pohjanmaalla, Piippolassa isoon perheeseen, jossa vanhempien lisäksi oli 10 lasta. Maatalon navetassa oli 30-päinen karja, mikä oli äidin huolena. Isä, joka oli todellinen monitoimimies, oli aina työmaillaan, milloin muuraamassa, milloin metsätöissä. Kätilöksi ja papiksi hänen ei sentään tarvinnut ryhtyä. Vanhemmistaan Riitta kertoo hyvin lämpimästi korostaen isänsä luottamusta lapsiinsa ja äidin kykyä nähdä aina asioiden valoisat puolet. Äidillä oli aina kaikki hyvin
Tarina jatkuu Riitan huomattua, että maatalo ei ole hänen juttunsa. Hän halusi jotain muuta lupautuen isosiskonsa piiaksi ehdolla, että pääsee siskon liikkeeseen parturin oppiin. Sieltä se oikea ammatti sitten löytyi. Intoa oli niin paljon, että pian olivat kaikki kaveritkin lyhyttukkaisia. Tekemällä oppii uskoi Riitta silloin, ja hyvin on oppi kantanut tämän päivän vaativiakin asiakkaita tyydyttäväksi.
Pudasjärvi oli hieno paikka asua, mutta sitten koko perhe teki suuren päätöksen. Tila myytiin tuttavien vanhemmille ja lähdettiin etelään. Toijalassa asui tuttu mies, joka sai perheen vakuuttuneeksi etelän tarjoamista mahdollisuuksista. Lähdettiin muuttamaan Lintumaalle. Perhe siskojen autoilla ja isäntä itse muuttokuorman kanssa Zetorilla. Tämän tsekkitraktorin äänen muistavat 50-70-luvuilta vielä monet. Oli aika reissu tulla yksillä silmillä Siikajoelta Lintumaalle vauhdin ollessa n. 25 km/h.
Hämeenlinnasta löytyi työpaikka ja Beatles-kampauksia sai leikata tarpeekseen. Hämeenlinnan vuosi ei ollut Riitalle oikein mieleen, sillä työnantajan asenne ei häntä miellyttänyt. Itselleen hän totesikin, että jos hänellä on joskus työntekijöitä, niin näin hän ei heitä kohtele. Lupauksensa hän kertoo pitäneensä.
Ystävä, joka oli heidät Hämeeseen houkutellut, tuli kertomaan tuttujensa aikeista muuttaa Australiaan, minkä seurauksena nyt olisi kinon talossa parturiliike myytävänä. Ja siitä paikasta isä ilmoitti, että tämä otetaan. Kyllä sinä Riitta siinä pärjäät. Riitta uskalsi ja totesi, että niin tehdään. Ongelmaksi muodostui silloinen työnantaja. Hän ei olisi päästänyt Riittaa millään pois. Lopulta onnistui, mutta taidettiin tarvita oikein juristinkin neuvoja.
Tammikuun 1. vuonna 1968 avattiin Parturiliike Riitta Maarala, Toijala Kinontalo. Riitta oli nykysäännöstenkin mukaan silloin vielä alaikäinen. Niinpä isä allekirjoitti vuokrasopimuksen Erkki Ahosen kanssa. Jotta ensimmäinen vuokra saatiin maksettua, myytiin navetasta yksi mullikka. Riitalla ei ollut rahaa vaan sitäkin enempi intoa sekä tahtoa ja isällä taas täysi luottamus tyttöön.
Ensimmäisenä päivänä oli jännittävää odottaa tuleeko niitä asiakkaita. Tulihan heitä silloin, ja tulee edelleen. Varsinaiset liikkeen avajaiset pidettiin Riitan päivänä 1. helmikuuta. Äiti tuli mukaan tarjoilemaan kahvit ja leivonnaiset ja Riitta palveli asiakkaat. Päivän päätteeksi katsottiin kassa ja todettiin, että kauppa on käynyt hyvin. Äidille voitiin ostaa potkukelkka, jolla hänen kelpasi potkutella kotiin Lintu-maalle päivän päätteeksi hoitamaan lapset ja navettahommat.
Lisänimikin Riitalle löytyi nopeasti, kun naapurilta, Rekolan isännältä kysyttiin, josko hän olisi jo uuden parturin nähnyt. Tottahan toki vastasi Rekola, sellainen Pimu näyttää olevan. Nimi on käytössä vieläkin. Iittalasta tullaan tosin vieläkin parturiin Maaralan Riitalle, vaikka sukunimenä on ollut vuodesta 1970 Vehmas.
Reilusti yli 40 vuotta on Riitan ja Kinontalon yhteistyö kestänyt. Kumpikin taitaa olla kestävää sorttia. Yhdessä kehitetään palvelua edelleenkin. Akaan ja Toijalan hyväksi.
Riitta Vehmas/Jaakko Sjöblom
James Bond on nähtävä keinolla millä hyvänsä
Toijalan keskustassa oli 70-luvun alkuun asti Aallon leipomo, jonka kaikki silloin tunsivat ja useimmat myös sen tuotteista mieluisia makuelämyksiä saivat. Se oli useamman ulkopuolisenkin työllistävä perheyritys. Yksi perheen jäsenistä on Hannu Luotola, joka silloin Aallon Hannuna tunnettiin.
Kertomuksen kuulin ensi kertaa 50 vuotta sitten ja pari päivää sitten päivitettiin. Hannu oli ja on innokas elokuvaihminen ja kun ensimmäinen James Bond elokuva valmistui 1962, hän oli myyty mies. Ainoa mutta oli elokuvan ikäraja; se oli nimittäin kielletty alle kuusitoista vuotiailta. Hannulta puuttui pari vuotta, mutta tästä Hannu ei lannistunut, vaan päätti varmistaa asian näyttämällä ikäistään vanhemmalta. Tämä tapahtui kynällä. Nenän alle syntyivät komeat viikset.
Kaikki näytti sujuvan kuin strömsössä konsanaan. Lippuluukulta piljetti käteen ja sisälle teatteriin. Ovellakin kaikki näytti hyvältä. Lippu ovimiehelle ja askel sisään kohti James Bond-huumaa. Silloin se tapahtui, ovimies huomasi, että jotain oli ollut pielessä, tekoviikset paljastuivat. Tyly käsky kuului, ”mene poika kotiin kasvamaan”. Paha paikka, onneksi vain osa yleisöstä näki ja tunnisti.
Hannu on mielestään varma, että ovimiehenä toimi silloin Reijo Lehtonen, joka itsekin oli nuori mies silloin, kuitenkin muutaman vuoden Hannua vanhempi. Reijo tai Repa, kuten häntä kutsuttiin, teki pitkän ja ansiokkaan elämäntyön Erkki ja Leevi Ahosen palveluksessa. Hän toimi mm. Kinon Talon kiinteistönhoitajana aivan liian varhaiseen poismenoonsa saakka
Jaakko Sjöblom